Ruotsalaiset vanhemmat

Leroy Anderson syntyi 29. kesäkuuta 1908 Cambridgessä, Massachussettsissa.  Hänen vanhempansa olivat ruotsalaisia siirtolaisia, jotka olivat tulleet lapsinaYhdysvaltoihin.  He asuivat osoitteessa 269 Norfolk Street Cambridgessä.  Isä Bror Anton Andersonin synnyinpaikka oli Övarp, Norra Strö lähellä Kristianstadia Skånen maakunnassa.  Hän oli työssä Central Squaren postitoimistossa ja soitti mandoliinia. Äiti Anna Margareta (Jönsson) Anderson oli kotoisin Tukholmasta.  Hän toimi urkurina ruotsalaisessa kirkossa (Swedish Evangelical Mission Church) Cambridgessä.  He muuttivat osoitteeseen 12 Chatham Street kun Leroy oli yksivuotias.  Kuten eräs elämäkerran kirjoittaja on sanonut: "...se Bostonin esikaupunki tuli olemaan Andersonin maailman keskus seuraavat kolme vuosikymmentä".

Leroy asui 12 Chatham Streetillä vanhempiensa ja veljensä kanssa vuodesta 1909 vuoteen 1936, jolloin hän muutti New York Cityyn.  Hän palasi usein 12 Chatham Streetille, missä hänen vanhempansa asuivat edelleen.  Tässä talossa hän sovitti monia Broadwayn melodioita Arthur Fiedlerille ja Boston Pops -orkesterille, ja siellä hän sävelsi Irish Suite -teoksensa yhdessätoista päivässä.

Leroy on sanonut, että hän sai kaiken koulutuksensa Cambridgen Broadway-kadulla.  Hän kävi peruskoulun (Harvard Grammar School) Harvard Steetin ja Broadwayn kulmassa, samoin kuin lukion (Cambridge High and Latin School, nykyisin Cambridge Rindge and Latin School).  Vuonna 1919 hän alkoi ottaa pianotunteja ja opiskella musiikkia New England Conservatory of Music -opistossa.  Cambridge High and Latin School -lukiossa hän sävelsi luokalleen laulun, sovitti sen koulunsa orkesterille ja johti sen esitystä luokkansa ylioppilasjuhlassa vuonna 1925.  Kun hän oli vielä lukiossa, Leroyn isä osti hänelle pasuunan, niin että hän voisi soittaa Harvard University Bandin eturivissä -- hänet oli näet hyväksytty opiskelemaan Harvardin yliopistossa.

1926 - 1930    Harvardin vuodet

Harvardissa Leroi opiskeli musiikkiharmoniaa Walter Spaldingin opastamana, kontrapunktia Edward Ballantinen, kaanonia ja fuugaa William C. Heilmanin sekä orkesterointia Edward B. Hillin ja Walter Pistonin johdolla.  Leroy suoritti B. A.:n arvosanalla magna cum laude vuonna 1929 ja valittiin Phi Beta Kappa -osakuntaan.  Hän valmistui musiikin maisteriksi vuonna 1930.  Jatko-opinnoissaan Harvardin yliopistossa hän keskittyi säveltämiseen opettajinaan Walter Piston ja Georges Enesco; urkuja opetti hänelle Henry Gideon (Temple Israel, Boston) ja kontrabassoa Gaston Dufresne, joka kuului Boston Symphony Orchestraan.

Hän jatkoi opintojaan Harvardissa vuoden 1930 alkupuolella tähtäimessä än tohtorin arvo saksassa ja skandinaavisissa kielissä (ruotsi, tanska, islanti ja muinaisnorja).  Samalla hän toimi musiikin assistenttina Radcliffe Collegessa.

Leroi oli lahjakas lingvisti, joka hallitsi tanskan, norjan, islannin, saksan, ranskan, italian ja portugalin kielet sen lisäksi, että oli oppinut englantia ja ruotsia kasvatusvuosinaan.  Koska hän ajatteli, että musiikki ei ollut urana lupaava, Anderson aikoi tulla kielenopettajaksi.  Hän haki paikkaa eräästä yksityiskoulusta Pennsylvaniassa ja saikin sieltä tarjouksen.  Viime hetkellä hän pä ätti kuitenkin kokeilla musiikkiuraa vielä kerran oikein tosissaan, ja niinpä hän kieltaytyi kohteliaasti Pennsylvanian koulun paikantarjouksesta.  Tämä osoittautui hänen elämänsä keskeiseksi ratkaisuksi.

1931 - 1939    Boston Pops -orkesterin sovittaja

Kun Leroy oli suorittamassa jatko-opintojaan, hänestä tuli Harvard University Bandin johtaja.  Hän kirjoitti yhtyeelle monia nokkelia sovituksia, mikä herätti Arthur Fiedlerin, Boston Pops -orkesterin johtajan, huomiota.  Leroyn ensimmäiset sovitukset Fiedlerille vuonna 1936 oli ketju Harvardin lauluja, Harvard Fantasy.  Vuonna 1938 Boston Pops esitti hänen ensimmäisen sävellyksensä, nimeltä än Jazz Pizzicato.  Siitä tuli heti suuri suosikki. Fiedler kannusti häntä säveltämään lisää orkesterimusiikkia.  Leroy kirjoitti Jazz Legato -nimisen kappaleen vuonna 1939.  Tätä seurasi ketju ilahduttavia miniatyyrejä, mitkä ovat nykyisin erittäin tunnettuja.  Arthur Fiedler ja Boston Pops Orchestra esitti ja levytti monia näistä sävellyksistä.  Noina vuosina Leroy esiintyi myös veljensä Russellin kanssa useissa suosituissa tanssiorkestereissa.  Lisäksi he soittivat Skandinavian Line -huvilaivoissa, jotka risteilivat New Yorkin ja Skandinavian välillä.

1940 - 1945    Toinen maailmansota - Sotilastiedustelu

Toisen maailmansodan alkaessa Leroy sai kutsun USA:n armeijaan, mikä käytti hänen kielitaitoaan hyväkseen.  Hän solmi avioliiton Eleanor Firken kanssa ennen kuin lähti Islantiin, missä hän toimi kielenkä äntäjänä ja tulkkina USA:n armeijan sotilastiedustelujoukoissa vuodesta 1942 alkaen.  Siellä ollessaan hän kirjoitti islannin kieliopin USA:n armeijalle.  Saatuaan ylennyksen kapteeniksi, ja kun hänet oli nimitetty Pentagoniin sotilastiedustelun Skandinavian osaston pä ällikoksi, hän sävelsi kappaleen The Syncopated Clock.  Ollessaan vielä sotilaspalveluksessa Leroy johti Boston Pops -orkesteria kun The Syncopated Clock ja Promenade saivat ensi-iltansa.  Andersonien esikoinen, Jane, syntyi heidän asuessaan Arlingtonissa, Virginiassa.  Leroylle oli tarjottu USA:n sotilasasiamiehen virkaa Ruotsissa, mutta hän kieltäytyi, päättäen että sävellystyö oli tästä lähtien oleva hänen ainoa ammattinsa.  Hänet vapautettiin armeijan vakituisesta palveluksesta vuonna 1945, ja perhe muutti New York Cityyn.  Heidän poikansa Eric syntyi siellä.

  Reference Article: Leroy Anderson Military Service 

1946 -1952    Kansainvälista kuuluisuutta

Andersonit viettivät kesän 1946 Painter Hill -osassa Woodburyä Connecticutissa.  Täällä hän sävelsi kappaleen Sleigh Ride (Rekiretki) keskellä helleaaltoa.  Kaksi vuotta myöhemmin Andersonit asettuivat asumaan Woodburyyn pysyvästi.  Pojat Rolf ja Kurt syntyivät 1950-luvun alkuvuosina. Andersonit muuttivat uuteen kotiinsa Grassy Hillille Waterburyssä vuonna 1953.  Tuolloin Anderson kirjoitti monia tunnettuja sävellyksiä än, kuten kappaleet Blue Tango, The Typewriter, Serenata, Belle of the Ball, Bugler's Holiday ja Forgotten Dreams.

Arthur Fiedler oli kapellimestarina Leroyn sävellyksien, kuten kappaleiden Sleigh Ride, Fiddle-Faddle ja Trumpeter's Lullaby, ensi-illoissa vuoteen 1950 saakka.  Sen jälkeen Leroy johti orkesteria omien teostensa ensiesityksissä, kun hän levytti ne Decca Records -yhtiölle.  Näiden kappaleiden joukossa oli Belle of the Ball, Blue Tango, Bugler's Holiday, Forgotten Dreams, Horse and Buggy, Plink, Plank, Plunk!, Serenata, The Typewriter ja The Waltzing Cat.  Hänen itsensä johtamasta Blue Tango -kappaleen levytyksestä tuli numero ykkönen vuoden 1952 hittilistalla.  Leroy Andersonin suosio oli leviämässä nopeasti ympäri maailmaa.  Vuoteen 1952 tultaessa Leroy oli jo vakiinnuttanut paikkansa Amerikan johtavana säveltäjänä kevyen konserttimusiikin alalla.

1953 - 1959    Pianokonsertto ja musiikkiteatteri

Vaikka Leroy keskittyi pääasiassa orkesteriminiatyyreihin, hän kokeili myös pitempä ä muotoa kaikkein uskaliaimmassa teoksessaan Concerto in C for Piano and Orchestra.  Se sai ensi-iltansa vuonna 1954; Anderson oli orkesterinjohtajana ja solistina Eugene List.  Saatuaan sekavia arvosteluja hän poisti sävellyksen ohjelmasta aikoen tehdä siihen muutoksia.  Hän huomautti myöhemmin, että sävellyksessä oli paljon hyviää ainesta, mutta että sitä voisi hiukan parantaa.  Vaikka hän ei koskaan tullut tehneeksi aikomiaan muutoksia, Andersonin perhe julkisti teoksen Leroyn kuoleman jälkeen (ilman muutoksia) vuonna 1988.  Concerto in C -sävellystä esitetä än nykyisin ympäri maailmaa monta kertaa vuodessa.

          [ sample audio file ]   

Han kokeili taitojaan myös musiikkiteatterin alalla.  Hänen ainoan musikaalinsa, nimeltä Goldilocks, Leroy kirjoitti Walter ja Jean Kerrin kanssa.  Sen ensiesitys oli New York Cityssa 11. lokakuuta 1958.  Vaikka itse tarinaa arvosteltiin heikoksi, kriitikot ylistivat Andersonin musiikkia.

    [ sample audio file ]   

1960 - 1969    Televisiossa ja vierailevana kapellimestarina

Vuosien kuluessa Leroyn kappaleita on käytetty tunnussävelinä niin radiossa kuin televisiossa.  1950-luvun alussa WCBS-TV (New York) valitsi uuden, The Late Show -nimisen ohjelmansa tunnukseksi The Syncopated Clock -sävelmän.  WCBS (New York) käytti sitä yli 25 vuotta.  Monet tunsivat Plink, Plank, Plunk! 50-luvulla I've Got a Secret -nimisen peliohjelman tunnussävelenä, ja The Typewriter on tullut suosituksi monissa radion uutisohjelmissa.

Näiden vuosien aikana Leroy vei perheensä usein New Yorkiin katsomaan Broadwayn teatteriesityksiä ja vierailemaan paikoissa, mitkä olivat hänelle ja hänen vaimolleen tuttuja.  Vuonna 1968 Andersonit viettivät kesän Euroopassa, missä säveltäjä esitteli lapsilleen mantereen, minne hän sopeutui luonnostaan.  Kotonaan Woodburyssä hän oli aktiivinen jäsen St. Paul's Episcopal Church -kirkossa, missä perhe kävi sä ännöllisesti.  Hän esiintyi vierailevana kapellimestarina kautta Yhdysvaltojen sekä Kanadassa ja Ruotsissa.  60-luvun lopulla Leroy kuului New Havenin ja Hartfordin sinfoniaorkesterien lautakuntiin ja toimi myös Waterburyn sinfoniaorkesterin virkaatekevänä managerina.

1970 - 1975    Arvostusta

Vuonna 1972 Boston Pops -orkesteri osoitti kunniaa Leroylle televisioidussa konsertissa, mikä lähetettiin USA:ssa valtakunnanlaajuisesti.  Leroy esiintyi ohjelmassa ja johti orkesteria yhden kappaleen esityksessä.  Se oli, kuten hän sanoi vaimolleen Eleanorille: "...elämäni kaikkein tärkein ilta". Leroy palasi Cambridgeen seuraavana vuonna johtamaan orkesteria Cambridge Range and Latin School -koulussa vuonna 1973.  Anderson sävelsi ja johti orkestereita, kun ne esittivät hänen musiikkiaan, jatkuvasti kautta Pohjois-Amerikan siihen saakka, kun hän kuoli syöpä än vuonna 1975.

1976 - 2006    Kunnian ja kiitollisuuden osoituksia

Leroy Anderson sai Hollywood Walk of Fame -tähden 1620 Vine Streetin kohdalle vuonna 1976, mikä huomioi hänen panoksensa äänitysteollisuudessa.  Woodbury Lions Club rakensi orkesterilavan Woodburyn North Green -puistoon vuonna 1986, omisti sen Leroy Andersonille ja lahjoitti sen Woodburyn kaupungille.  Leroy valittiin hänen kuolemansa jälkeen Songwriters Hall of Fame -järjestöön vuonna 1988.

Vuonna 1995 Harvardin yliopiston soittokunnan uusi pä ämaja sai nimekseen Anderson Band Center Leroy Andersonin kunniaksi.  Cambridgen pormestari Michael Sullivan ja Cambridgen kaupunginvaltuusto omistivat Chatham ja Crawford -katujen kulman säveltäjälle ristien sen Leroy Anderson Square -nimiseksi 31. toukokuuta 2003.  Leroy Andersonin viimeinen leposija on Woodburyn New North Cemetery -hautausmaalla.

2007 - 2009    Leroy Andersonin satavuotisjuhla

Leroy Andersonin satavuotisjuhlallisuuksien aikana orkesterit kautta maailman esittivät kunniaohjelmia vuosien 2007 - 2009 konserttikausilla juhlien säveltäjän musiikkiperintöä.  BBC Concert Orchestra, johtajanaan Leonard Slatkin, on levyttänyt kaikki Leroy Andersonin sävellykset, ja Naxos Records on julkaissut ne viidellä CD:lla.  Syyskuussa vuonna 2006 Kultur julkaisi elämakerrallisen DVD-videon, Once Upon a Sleigh Ride, mikä sisältä ä lisämateriaalia, mitä ei ollut alkuperäisellä VHS-nauhalla.  Yhteistyössä Yalen yliopiston kanssa Andersonin perhe on luonut laajan näyttelyn, mikä kuvaa säveltäjän elämä ä ja musiikkia, Se on esitteilla kirjastoissa ja museoissa kaikkialla Yhdysvalloissa.

Leroy Andersonin perintö

Leroy Andersonin musiikki on juurtunut syvälle amerikkalaiseen populaarikulttuuriin ja viihdyttää miljoonia ihmisiä ympäri maailmaa.  Monentyyppiset muusikot äänittävät ja esittävät hänen sävellyksiä än jatkuvasti.  Näiden joukossa on sinfoniaorkestereita, konsertti- ja marssibändejä, klassisia ja jatsiyhtyeit, monentyylisiä laulajia, melkein joka instrumentin mestareita sekä kaikenikäisiä musiikinoppilaita.  Andersonin musiikkia käytetään toistuvasti viihdyttämään vierailevia arvohenkilöitä.  Valkoisessa Talossa, kuten myös tervehtimään Yhdysvaltojen presidenttejä kun he vierailevat ulkomailla.  Koska sitä käytetään radiossa ja televisiossa mainoksien taustamusiikkina ja tunnusmusiikkina monissa ohjelmissa, Andersonin sävellystyö säilyy varmaan tuttuna myös uusille sukupolville.  Yli 50 vuotta sen jälkeen kun Anderson oli kirjoittanut monet musiikkiteoksistaan, John Williams, säveltäjä ja Boston Pops -orkesterin arvostettu kapellimestari, sanoi: "Andersonin musiikki on säilynyt niin nuorena ja tuoreena kuin se oli sinä päivänä jolloin se oli sepitetty."

...Leroy Andersonin perintö (jatkoa)

Yli 30 vuotta Leroy Andersonin kuoleman jälkeen hänen musiikkinsa kuulostaa ajattomalta.  "On vaikeaa ajatella, että joku todella sepitti Rekiretken," huomautti eräs kuuntelija, " se kuulostaa kuin se olisi tullut eetteristä.  Rekiretki on yksi noita musiikkikappaleita, mitkä näyttävät olleen aina olemassa, vaan kuin ihana osa tavallista elämää."  Voi sanoa melko varmasti, että jossain paikassa maailmaa joku joko esittää tai kuuntelee Andersonin musiikkia joka hetki joka paivä.

Anderson tajusi myöhempinä vuosinaan, että hänen säveltämänsä musiikki oli saavuttanyt sellaisen identiteetin ja suosion, että se oli ohittanut hänen oman maineensa säveltäjänä.  Tuona ajankohtana hän oli siinä ehkä oikeassa.  Mutta viime vuosina tietoisuus Leroy Andersonista on kuitenkin lisääntynyt suuresti. Tähän on osaltaan syynä hänen sävellystensä uudet äänitykset, hänen alkuperäisten levytystensa julkaiseminen uudelleen CD-levyillä, lukuisat konsertit esittäen hänen teoksiaan, häntä kuvaava PBS:n video mikä on lähetetty miljoonien katsottavaksi vuodesta 1999 alkaen joka vuosi sekä säveltäjästä kirjoitettu kirja ja nämä nettisivut.

-Leroy Andersonin perhe; translation by Kyllikki Linna French

Priser och utmärkelser

• Phi Beta Kappa, elected 17 June 1929
• Music Director, Harvard Band 1929, 1931-1935
• Gold record, ''Blue Tango'', 1952
• Member of Board of Directors of ASCAP, New York, New York 1960-1964
• Member of the Committee of the Department of Music, Harvard University, Cambridge, Massachusetts 1962-1968
• Goldman Citation, American Bandmaster Association, 10 March 1966
• Member of Board of Directors of Symphony Orchestras: New Haven, Connecticut 1969-1975; Hartford, Connecticut 1971-1975
• Doctorate (Ph.D) honorary, Portia Law School, Boston, Massachusetts June 1971
• Doctorate (Ph.D) honorary, Western New England College, Springfield, Massachusetts May 1974
• Star on the Hollywood Walk of Fame, 1976
• Named to Songwriters Hall of Fame, 18 April 1988
• Anderson Band Center, Cambridge, Massachusetts, Harvard University, dedicated 26 October 1995
• Leroy Anderson Square, Cambridge, Massachusetts, dedicated 31 May 2003